kakkaa, oksennusta ja naurua...

Enpä ole tänne tullut mitään kirjoittelemaan sillä lupasin että kerron seuraavalla kerralla jostain muusta kuin pahoinvoinnista, mutta tällä hetkellä se vaan on koko elämä... Ja jos mahdollista niin se on vielä enemmän pahentunut viime kirjoituksesta. Nyt ei mene mikään ruoka alas, ei edes se meetwursti tai suolakurkku. Olo on kerrassaan kamala. Luulen että se vain korostuu entisestään sillä en ole pariin viikkoon saanut nukuttua lähellekkään kunnollisia yöunia. Pikku Poika on ruvennut mylläämään ympäri sänkyä pitkin yötä ja sitten tunnin välein täytyy itkeä kitistä kun pää kolkkaa pinnoihin tai jalka on pinnojen välissä. Huoks.

Mutta oikeastaan tulin tänne kertomaan eräästä ihanasta (ja kerrassaan kamalasta) hetkestä Pikku Pojan kanssa. Ja tähänkin liittyy, yllätys yllätys, pahoinvointi.
En kerrassaan pysty vaihtamaan kakkavaippoja tällä hetkellä, siitä ei vaan tule mitään. Ja olenkin viimeiset kolme-neljä viikkoa onnistunut nakittamaan ne miehelleni, mutta nyt tässä muutama ilta sitten mies oli pois kotoa ja tottakai, juuri silloin piti vääntää oikein vuosisadan tortut. No, pakkohan ne oli vaihtaa pois. Vein Pojan hoitopöydälle joka sijatsee vessassa. Kesken prosedyyrin aloin sitten tietenkin oksentamaan erittäin rajusti, toisella kädellä nojailin pönttöön ja toisella pidin Pojan jalasta kiinni ettei pääse pyörähtämään lattialle. Samalla hoitopöydältä rupesi kuulumaan naurua Se ilo ja riemu ja nauru mikä sieltä pienen Pojan suunnalta kuului! Sellaista naurun kikatusta en ole koskaan kuullut! Pikku Pojasta oli kerrassaan riemastuttavaa kuulla mamman oksennuksen ääniä!
Eipä siinä voinut sitten lopulta muuta kuin nauraa itsekin pyyhkiessä kyyneleitä ja oksennusta naamalta...

Jotenkin selvittiin tästäkin episodista hengissä, mutta mies sai kyllä vannoa että ei enään jätä meitä kahdestaan niin kauan kuin minä oksentelen :D